Back to basic
Mietin jo että julkaisenko tälläistä tekstiä, mutta antaa mennä. Tämä blogihan on MINUN treeniblogi ja mua varten, luen myöhemmin edistymistämme jne. Että ei kannata aina ottaa niin tosissaan, ihmisen mieli on vaan vähän ailahteleva :) ja mulla on oikeus kirjoittaa sellaisesta jos siltä tuntuu. Siksi mietinkin tässä että olisiko munkin aika laittaa blogi salasanan taakse ettei tule jauhettavaa väärinymmärretystä tekstistä muille (jos nyt ylipäätänsä edes kukaan jauhaisi meidän jutuista…)
Noniin, nyt kun v-itutuskäyrä on perjantain agilitytreenien jälkeen laskenut, sain taas uutta ajateltavaa juteltuani kasviksen kanssa puhelimessa treeneistä.
Aloitimme siis ihan perusjutusta eli kosketusalustan treenaamisesta. Eli nyt treenaamme ihan sitä vaan namikipon kanssa ja käyn välillä palkkaamassa suoraa alustalla seisomisesta ja sen jälkeen vapautus namikipolle. Pakko lähteä perusjuttuun koska koko puomi kokonaisena liitettynä alustan ja namikipon kera ei vaan niin ollut kokonaisuudessaan meidän juttu. Eli siis nyt puomi on pannassa, sitä ei tehdä ennenkuin alusta on taas mahtikiva juttu ja niin että se oikeasti tajuaa hakeutua sinne ja eteen palkalle. Ennenkuin palaset taas loksahtelevat tässä treenissä paikalleen, ei puomia tulla tekemään. Ei ole järkeä sotkea ko estettä siihen kun ei se vaan toimi ja itseäni ottaa päähän huolella ja Kiina paineistuu.
Tänään ollaan siis treenattu alustaa hyvin tuloksin kunnes annoin Kinalle kovemman siis eli toooosi pehmeän toistokäskyn alustalle niin se pissasi allensa. :( Kauheeta sanoa mutta nyt tuntuu ettei mikään ota sujuakseen tuon Kiinan kanssa, tää elämä on tällä hetkellä yhtä kusirallia. Ekaks huudetaan ruoasta ja kun mulla menee hermo, Kiina kusee matolle ja hermostun siitä. Jossain vaiheessa on vaan pakko käydä kertomassa Kinalle että kyllä se edelleen on mun ykkösjunnu eikä sitä meitin laumassa hyljitä. Tuo koira on niin ihana kaikkine ihanine jekkuineen mutta pikkuhiljaa on alkanut tuntumaan siltä että mulla on liian paljon auktoriteettiä sen kanssa, en vain yksinkertaisesti osaa olla letkeä ja pehmeä kun se tekee jotain sellaista kuin huutaa pihalle tai kitisee ruoan perään. Kauheeta. :( :( :( Mä oon niin pulassa ton kanssa kun en mä tiedä ku tuntuu että koko aika teen jotain väärin pikkuapinan kanssa kun se luulee että oon sille ilkeä tahallani, mutta kun en vaan ole. Tällä hetkellä muutenkin agilityn suhteen on mieli todella maassa enkä oikein tiedä mitä mun pitäis tehdä, mulla on niin suuret vaatimukset siitä tai oikeastaan toiveet enemmänkin että saisin siitä upean harrastus- ja kisakaverin itselleni mutta näyttää tulevaisuus aivan toiselta. Kyllähän mä Kiinasta tykkään, se on niin ihana kun sitä voi paijata mielin määrin ja se on aina iloinen eikä tee kärpäsellekään pahaa mutta karu tosifakta on se että se saisi olla vähän kovempi mun makuun. Tässä vaiheessa täytyy taas kirjoittaa että hei se on nuori 1,5 vuotias lauman pohjimmainen juuri juoksuja odottava (pitäisi alkaa piakkoin) pikkuneiti joka yrittää olla niiiin mieliksi äiskälle ja tehdä kaiken juuri niin hyvin kuin se vaan osaa ja tyhmä äiskä ei vaan tajua Kiinan maailmaa. Kiina harmistuu kun äitiä kiukututtaa, Kiina luulee että se on silloin maailman huonoin koira ja häpeää itseänsä vaikka ei ole mitään syytä sellaiseen. On vaan niin vaikeaa kun täytyy kai jossain vaiheessa myöntää itselleen että toista Inkan kakkosta agilityssä ei tule olemaan. Perseestä kun pitää vaatia repsulta niin paljon liikaa. Kun itsellä on kovat tavoitteet, paineetkin kasvaa eikä ne ole ulkoisia vaan oman pääni juttuja. Tosta ötököstä tulee varmasti mahtava tokokoira koska se tekee niin pilkkua viilaten kaikki jutut, mutta agility.. :( En tiiä. Harmittaa, masentaa ja kun yrittää olla iloinen niin kyllä Kiina vaistoaa kun väkisin hymyilet sille. Taidan olla huono äiskä pikkulapselle. Seuraavaksi otankin sen kainaloon ja kerron sille, että se on maailman hienoin pikkupörriötökkä. Kyllä se on sen ansainnut, koska se on maailman hienoin oikeasti. Kun mä en vaan tajua sitä. :(
Tämmöistä taas tällä kertaa, tämä on taas se “yksi päivä kuusta kun kaikki vituttaa”-päivä. :D Onneksi huomenna ei taas ole tälläinen fiilis toivottavasti. :)
KOMMENTIT
Mainokset
En mä Lea usko, et kukaan pystyy olemaan letkee ja hymyilevä, jos koira huutaa ruokaa tai ulos. Pakkohan siitä on sanoa :/
Mä oon ihan varma, et juoksujen jälkeen muuttuu meininki :)
Hetku ois omaa tekstiä lukenu! :D
Islakin on tosi pehmeä ja “kerran kuussa” on mullakin sellasia päiviä kun ei pinna kestä olla piiiiitkäjäntäinen ja lempeä. Ja rehellisesti sanottuna se on yks paskimmista fiiliksistä kun sanoo pörrölle tyhmästi, vaikka hyvin tietää ettei pörrö ole tehnyt mitään väärin.
Sellasina päivinä pitäis vaan rauhoittua ja pistää itsensä laskemaan edes kolmeen, jotta ei tee lisää vahinkoa.
Kyllä se siitä! Hengitä syvään ;)
Laura, jep. Siis tiedät mistä puhun. :D
Ei pidä masentua, tälläsiihän me kaikki ollaan… Kyllä koirat saa välillä kuulla kaikesta mikä ei niiden maailmaa kosketa, ja vitutus vaan syvenee kun koirat on niin armottoman pahoillaan asioista mitä ne ei ole aiheuttanut. Ja vaikka itse yrittää ihan lungisti hengitellä syvään sohvalla, niin silti koirat kävelee ohi kylkimyyryä… Lauma on vaan niille niin iso juttu, että ei sitä ihminen edes tajua. Ja hyvä homma on, että noi antaa anteeksi ihan mitä tahansa älyttömän helposti. Et kyllä sä vielä oikeesti saat sen kisatykkis, aika hoitaa paljon asioita pois päiväjärjestyksestä. Jatketaan hengittelyä, tsemppiä!